Ystäväni 30-vuotispäivien reipasta juhlintaa seuranneena aamuna puolisoni helpotti oloaan saniteettitiloissa lueskellen sunnuntaisanomien jämerää asunto-osaa. Liekö edelllisellä illalla vielä vaikutusta asiaan vai mikä kimmoitti, mutta tovin kuluttua olimme jo pyöräilemässä ympäri lähitienoota ja erityisesti yhden vanhan puutalon liepeillä.

Ja koska uteliaisuus on perusluontomme, seuraavana päivänä kävimme esittelyssä. Olin kauhuissani. Mikä röttelö! Yläkerrassa huimasi, koska lattia oli niin vino. Vessassa haisi mädältä. Kellari päättyi umpikallioon muistuttaen enemmän Uhrilampaiden sarjamurhaajan kammiota kuin edes kuviteltavissa olevaa pesutilaa.

Se ei ollut meidän talomme. Mutta siitä syttyi polte, jonka sammutti ainoastaan joitakin päiviä myöhemmin löytämämme Aarre. Ehtaa tavaraa -50-luvulta, rintamamiestalo miltei originaalissa asussaan. Kuntokartoituksen mukaan terve rakennus - vaikka päälle päin ei välttämättä uskoisi. Ensimmäisen kerran sisään astuessa tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Mieleen tuli oma mummola. Tämä on meidän koti.

Ensi tapaamisesta talomme kanssa on nyt kuukausi aikaa. Asiat etenivät ripeästi, ja tässä ollaan nyt: isolla pankkilainalla varustettuna ja ison remontin edessä ja pirun onnellisina!

Ja tilanomistajuus? Maa-alaa ei ole mitattu ja muutettu kaavaan tontiksi, joten olemme tilanomistajia kunnes päätämme asiantilan (<-todella) muuttaa. Ei sitä joka kaupunkilainen saa tituleerata itseään tilan emännäksi!